Enemmän liikettä, vähemmän koirakoulua

Lapset seisovat minuuttitolkulla rivissä ja kuuntelevat, kun valmentaja puhuu. Ohjeiden jälkeen jokainen tekee pari lajisuoritusharjoitusta. Sen jälkeen taas seisotaan ja kuunnellaan.
Kuulostaako tutulta? Jokainen on joskus nähnyt harjoituksen, jossa ei liikuta riittävästi ja josta ei paista läpi tekemisen meininki.

Nuoren Suomen kehitysjohtaja Pasi Mäenpää muistuttaa, että pienten lasten vapaaehtoisen ohjaajan ei kannata yrittää yliopettaa lajitaitoja. ”Pienille lapsille riittää, kun on vipinää ja sutinaa ja kivaa kavereiden kanssa. Lapsi oppii paremmin tekemällä kuin jatkuvasti keskeytyvässä opetuksessa.”

Pitääkö urheilun sitten aina olla pelkkää iloa ja positiivisia kokemuksia? Pasi Mäenpää tekee karkean jaon suunnilleen alle 11-vuotiaisiin ja yli 11-vuotiaisiin lapsiin. ”Tärkeinä termeinä etenkin murrosikäisillä nostaisin ilon rinnalle jännityksen ja elämykset. Urheilussa haetaan omia rajoja, tsempataan ja aina välillä epäonnistutaan. Murrosikäiset kaipaavat enemmän tehokkaita treenejä”, Mäenpää sanoo.

Ohjaajalla ja valmentajalla on tärkeä rooli myös siinä, millaisen hengen hän ryhmäänsä synnyttää. Lapsia on kohdeltava kasvavina yksilöinä. Se ei tarkoita sitä, ettei voisi vaatia ja saisi treenata kovaa. Koirakoulu, simputus ja pelkoon perustuva johtaminen eivät kuitenkaan tue nuoren urheilijan omaa motivaatiota.

Kilpailu on hyvä kasvun ja kehityksen väline

Pasi Mäenpään mukaan lapsilla ja nuorilla pitää olla myös paikkoja mitata omaa kehittymistään. Kilpailut, kisailut, testit tai näytökset kuuluvat urheiluun.

Mäenpää on kuitenkin huolissaan siitä, että lasten jakaminen lahjakkaina ja lahjattomina pidettyihin urheilijoihin alkaa monessa lajissa liian nuorena. Todellisuudessa kyse ei useimmiten ole siitä, että valmentaja tunnistaa tulevaisuuden huippu-urheilijan 10-vuotiaana, vaan siitä, että hän on keräämässä voittavan joukkueen seuraavaksi puoleksi vuodeksi. ”Toivon, ettei ketään innostunutta ja ryhmän pelisääntöihin sitoutunutta nuorta pudoteta ryhmästä ainakaan ennen 12 ikävuotta. Sellaiset temput ovat pienen lapsen kannalta tosi rajuja. Meillä ei oikein ole varaa eikä yhteiskunnallista hyväksyntääkään sellaiselle DDR-järjestelmälle.”

Lisää monipuolisuutta ja omatoimista harjoittelua

Liikkumisen monipuolisuuden korostaminen on Pasi Mäenpään mielestä entistä tärkeämpää. Kilpaurheilijan 18 viikkotunnin minimimäärä on helpompi saavuttaa monipuolisella sisällöllä, kuin vain yhteen lajiin keskittymällä.

Lasten ja etenkin nuorten peruselämässä on entistä vähemmän aerobista ja huoltavaa liikettä. Kun vielä ohjatut lajiharjoitukset kaventuvat liian aikaisin vain lajille tyypillisiin harjoitteisiin, on fyysisten ominaisuuksien yksipuolisen harjoittelun vaara entistä suurempi.

Ohjattujen harjoitusten rinnalla omatoiminen harjoittelu on tehokkain tapa varmistaa riittävä määrä ja monipuolisuus. Se on myös tärkeä psyykkinen osa urheilijaksi kasvamista. ”Jos aikoo kehittyä urheilijana, on opittava myös itse ottamaan vastuuta harjoittelun määrästä ja intensiteetistä”, Mäenpää muistuttaa.

Teksti: Pete Saarnivaara