Pasi Sarkkisen kolumni: Yhdessä torjumaan passiivisuus-pandemiaa

YHDESSÄ TORJUMAAN PASSIIVISUUS-PANDEMIAA

Lapset liikkuvat aikaisempaa vähemmän. Lasten kestävyyskunto on heikentynyt. Lapset viettävät entistä enemmän aikaa kännykkäpeleissä ja sosiaalisessa mediassa. Lapset polarisoituvat liikuntaa harrastaviin sekä liikunnallisesti passiivisiin yhä selvemmin ja nuorempina. Yläkouluikäisistä tytöistä selvästi alle puolet harrastaa liikuntaa terveytensä kannalta riittävästi. Liikuntaa harrastavat lapset erikoistuvat yhteen lajiin Suomessa huomattavasti nuorempina kuin muissa länsimaissa. Suomalaiset liikuntaseuroihin kuuluvat lapset harrastavat vähemmän eri lajeja kuin muissa länsimaissa. Suomalaiset lapset lopettavat liikuntaharrastuksen selvästi nuorempina kuin muissa länsimaissa.

Tämä kaikki on tutkittua tietoa, ei siis mikään ”liikuntauskovaisen” mielipide asioiden tilasta. Suomen Tasavallassa, koulutuksen ja tiedolla johtamisen yhteiskunnassa, voisi ajatella että tieto jostain kansakunnan tulevaisuutta uhkaavasta herättäisi päättäjät eri tasoilla. Nähtäisiin kirkkaasti mihin tämä kehitys johtaa ja koottaisiin yhteiskunnan vahvimmat voimat ratkaisemaan ongelmaa. Hallitus julistaisi valtakuntaan poikkeusolot ja THL:n asiantuntijat hyppäisivät joka ilta ajankohtaisohjelmissa puhumassa ”passiivisuus-pandemian” vaaroista. ELY-keskukset tekisivät alueellisia liikkumista koskevia määräyksiä ja valvoisivat sakon uhalla kaikkia liikkumaan. Istuminen rajoitettaisiin vain välttämättömään. Yhteiskunta ottaisi järkyttävän hikiloikan!

Perheissä perusasiat kuntoon

Sanonta siitä ”että joku on imenyt liikunnallisen elämäntavan äidinmaidossa” ei pidä kirjaimellisesti paikkaansa, mutta hyvin lähellä totuutta ollaan. Aktiivinen elämäntapa syntyy siitä mallista, jonka lapsen läheiset aikuiset hänelle esimerkillään antavat. Vanhemmat vastaavat lastensa terveestä kasvusta ja kehityksestä, jonka elementteihin kuuluu mm. terveellinen ja määrältään sopiva ravinto, levon ja unen määrästä huolehtiminen, turvallisuuden tunne ja sosiaaliset suhteet. Näihin elementteihin kuuluu myös liikunnallisuus. Jos vanhemmat ovat läsnä lapsen elämässä, ei näitä perusasioita voi ulkoistaa kenellekään kolmannelle osapuolelle. Näin ei tietenkään aina ole, mutta siinä tapauksessa ”ison kuvan” toteutumisesta pitää vastata jonkun muun!

Lasten liikunta-aktiivisuuden kasvaminen kulkee käsikädessä liikuntataitojen kehittymisen kanssa. Kun pienen lapsen liikuntataidot kehittyvät, hän myös liikkuu enemmän. Lapset harjoittelevat liikuntataitoja, oppivat lisää ja sen johdosta myös liikkuvat lisää. Sitten luontainen positiivinen kehitys katkeaa, sillä jo neljän ikävuoden jälkeen alkaa syntyä polarisoitumista liikkuviin ja passiivisiin lapsiin. Vaikka päiväkodeissa pyritään järjestämään liikunnallista toimintaa, niin joidenkin tutkimusten mukaan vain viidennes 5-6 vuotiasta liikkuu terveytensä kannalta riittävästi. Taustalta on paljastunut mm. merkillinen informaatiokatkos: vanhemmat ovat luulleet, että päiväkodissa liikutaan riittävästi ja päiväkodeissa on luultu, että vanhemmat harrastavat lastensa kanssa enemmän liikuntaa vapaa-aikana. Lapset taas luulevat varmaan edelleen, että kaikki on hyvin!

Koulu tavoittaa kaikki lapset

Päiväkodista kouluun siirryttäessä keskimääräinen liikunta-aktiivisuus laskee edelleen. Koulu kokoaa kaikki lapset ja se opettaa kattavasti erilaisia teoriatietoja ja -taitoja. Suomessa on yksi maailman parhaista koulujärjestelmistä ja opettajien koulutustaso on korkea. Lasten matemaattiset valmiudet, luku- ja kirjoitustaidot ym. kehittyvät kansainvälisesti vertailukelpoisesti, mutta miten voimme olla samalla kehitysmaa koulun liikunnallistamisessa? Voiko se liittyä siihen, että tutkimusten mukaan myös meidän koululaisten elämäntaitojen omaksuminen on EU:n heikoimpia? Ovatko lapset kärsijöinä eri aineryhmien välisessä asemasodassa? Onko koulu pystynyt oikeasti reagoimaan siihen muutokseen, joka yhteiskunnassa on tapahtunut viimeisen neljännesvuosisadan aikana?

Esimerkiksi ”Liikkuva koulu” -hanke on onnistunut lisäämään koulujen liikunnallista aktiivisuutta. Hankkeen myötä kouluille on saatu monipuolisia välineitä ja virikkeitä sekä kehitetty mm. koulupäivien rakennetta paremmin mahdollistamaan liikkumisen. Haasteena yhteiskunnan kannalta on se, että toiminta ei kovin hyvin tavoita niitä lapsia ja nuoria, jotka terveytensä kannalta kaikkein eniten tarvitsisivat liikuntaa. Osalle yläkouluikäisistä nuorista koulujen liikuntatunnit ovat ainoita liikunnallisen aktiivisuuden lähteitä. Silloin opetuksen on ensisijaisesti pyrittävä vaikuttamaan nuoren motivaatioon liikkua terveytensä kannalta riittävästi. Ja niin se varmasti tekeekin.

Tulevaisuutta voidaan muuttaa, jos halu muutokseen on riittävän vahva. Jokaisen oppilaan kaikila luokilla pitäisi aloittaa koulupäivä 30 minuutin liikuntatuokiolla ja toinen vastaava täytyisi olla keskellä koulupäivää. Siis tunti yksinkertaista ja helposti toteutettavaa liikunnallista aktiivisuutta joka päivä. Aktiivisuus paitsi tukisi koululaisten terveyttä, myös rauhoittaisi merkittävästi oppimisympäristöä ja parantaisi oppimista. Myös näistä vaikutuksista on olemassa tutkittua tietoa ja joissain länsimaissa on jopa tehty toimenpiteitä tämän tavoitteen toteutumiseksi.

Helppohan se on tässä heitellä kriittisiä ajatuksia ja veret seisauttavia ideoita. Omassa elämässä liikunnallisuus on aina ollut ainakin jossain muodossa läsnä. Ammattikin tuli hankittua liikunnan ja urheilun parista. Omia lapsia ei ole tarvinnut liikuntaharrastuksiin puskea vaan lähinnä kysellä, että minne mennään seuraavaksi. Heillä harrastukset ovat muuttuneet tavoitteelliseksi urheiluksi. Seuroissa on ollut samanhenkisiä ihmisiä ja arvostus niiden tekemää työtä kohtaan on vain kasvanut, niin paljon siellä tehdään vapaaehtoista ja kokonaisvaltaista kasvatustyötä. Varmasti tilanne on hyvin toisenlainen sellaisilla lapsilla, joiden vanhemmat ja isovanhemmat eivät ole harrastaneet itse liikuntaa. Näitä ns. kolmannen polven passiivisia on jo paljon ja konstit näiden ihmisten liikunta-aktiivisuuden kasvamiseen ei löydy koulujen liikuntakerhoista tai urheiluseurojen toiminnasta. Ratkaisujen täytyy lähteä sosiaali- ja terveysministeriön sekä opetusministeriön vahvasta tahtotilan osoittamisesta!

Pasi Sarkkinen, 
Suomen Painiliiton toiminnanjohtaja
Kolmen urheilevan nuoren perheenisä